Vaahteran lehdellä

Vaahteran lehdellä

lauantai 27. syyskuuta 2014

Syksyn sävyjä

Tuulisen ja sateisen yön jälkeen aamu näyttää ihanalta ja lupaavalta. Aurinko paistaa lähes pilvettömältä taivaalta. Se valaisee makuuhuoneen ja tuo sinne harvoin nähtyä keltaista valoa.
Aikaisemmin aurinko paistoi korkeammalta ja niin valokin oli kirkkaampi. Kuva ei kylläkään näytä sitä keltaisuutta, joka siivilöityi huoneeseen verhojen läpi.



Ulkonakin alhaalta paistava aurinko antaa oman sävynsä luontoon. Ruoho loistaa vihreänä ja lehtien täplittämänä.  Viimepäivien erilaiset sääilmiöt ovat runnelleet puiden kellastuvia lehtiä ja riipineet ne armotta vihertävinä alas, joten kunnollista ruskaa ei nyt taidakaan tulla. 

Pihalla kasvavat suuret, vanhat koivut ovat alkaneet riisua lehtiään, mutta vielä ei ole haravoimisen aika. Lehtiä riittää ja riittää. Samoin koivun siemeniä ja risuja.


Nämä koivut ovat jo saaneet kirveen juurelleen ja siihen on myös viranomaisten myöntymys, mutta silti mietityttää, raaskitaanko niitä sittenkään kaataa. Kun 17 kottikärryllistä koivunlehtiä on kärrätty kasvimaalle, ajatukset voivat taas kallistua koivujen kaatamisen kannalle. Toisaalta koivujen välissä on kasvamassa n, kolme metrinen vaahtera ja se tarvitsisi kiireesti tilaa itselleen. Koivujen tilalle voisi myös istuttaa hedelmäpuita, tai matalampikasvuisia koristepuita. Kaatoluvan saaneita koivuja on yhteensä neljä. Osa niistä on jo lahoja ja joka myrskyllä mietityttää, milloin rysähtää.

Ruskan merkkejä ei näy vielä laatikkopuutarhan takana olevassa vaahterassa. Lehdet ovat tiukasti kiinni oksissa ja melko vihreitä vielä. Pihan muutkin vaahterat pitävät lehtensä vihreinä viimeiseen saakka. Yksi ainoa vaahtera, joka kesälläkään ei muuttunut kunnon vihreäksi, on jo karistanut kaikki ruiskeiksi käpristyneet lehtensä. Mahtaakohan se ollakin jotain eri kantaa, kuin muut.

.
Sunnuntaina ehdin hieman kierrellä kameran kanssa ja kuvasin vähäisiä ruskalehtiä.





Nyt nämäkin lehdet ovat jo räntäsateessa ja tuulen tuiverruksessa antautuneet ja pudonneet maahan, Jäljellä on vain alastomat puiden oksat.

Tällekin päivälle on ennustettu kovaa tuulta, joka riipii lisää lehtiä. Niin se kesä on pian jääväämättä ohi. Kasvimaalla porkkanat odottelevat mullan alla, mutta muuten sato on korjattu. Viimeistely ja laatikkopuutarhan siivous odottevat tekijäänsä. Onneksi aurinko paistaa ja antaa energiaa, samoin tekevät myös syksyn viimeiset kukkijat, jotka on taas nostettu ulos kukkimaan kukintansa loppuun.





tiistai 23. syyskuuta 2014

Alavilla mailla hallanvaara

Nyt tuntuu syksyltä, tai oikeammin talvelta. Sää on niin kylmää, niin kylmää. Tuuli puhaltaa kylmästi. Meinasin kirjoittaa koleasti, mutta sitä se ei ole. Se on kylmää. Lämpotilan äkkinäinen pudotus tuntuu luissa ja ytimissä. Kylmenevät säät tiesivät myös kiireisiä päiviä puutarhassa.

Kesällä heinäkuun lopussa tuskailin halloween-kurpitsojen kukkien hedelmättömyyttä. Pienet pullistuvat kurpitsan emikukkapohjat vain rupsahtivat ja kuolivat pois ja näytti siltä, että kurpitsasato on aivan menetetty. Sain vinkkejä pölyttää itse kukkia. Siihen en kuitenkaan enää ajatellut ryhtyväni, koska kesä oli jo niin pitkällä. Pian kuitenkin huomasin, että kurpitsoitahan alkaakin pullistella. Ja niin kuusi kasvavaa vihreää pallukkaa pullistui ja pullistui. Sunnuntaina oli kuitenkin aika ottaa ne pois, sillä sääennusteet lupasivat niin kylmiä öitä, että harsotkaan eivät varmaan olisi suojanneet kasvustoa. Yksikään kurpitsoista ei kuitenkaan ollut vielä saanut siemenpussin kuvassa ollutta oranssia väriä. Pikainen konsultaatio herra Googlen kanssa vinkkasi, että kurpitsat kypsyvät myös huoneenlämmössä, joten toivoa ei ole vielä heitetty. Katsotaan mitä tapahtuu. Kurpitsat kypsyvät nyt verstashuoneen ikkunalla. Ehkä halloween-lyhdyn voisi tehdä vihreästäkin kurpitsasta, jos väri ei alakaan muuttua.



Osa kurpitsoista oli kuitenkin jo alkanut kellastua. Harakatkin olivat halunneet maistella niitä. Yhdessä oli ikäänkuin hampaanjäljet. Ihan kuin jänis olisi käynyt haukkaamassa.

Punajuuretkin nostin pois. Sato olikin varsin yllättävä. Olinhan kylvänyt koko pussillisen siemeniä suuren punajuurisadon toivossa. Laatikkopuutarha tuotti kuitenkin pettymyksen. Suurin osa punajuurista oli jäänyt minikokoisiksi. Kuvassa on suurimpia yksilöitä, pienimmät jätin laatikkoon maatumaan.


Talteen korjattavia punajuuria oli noin litran verran. En siis tee jouluksi rosollia omista punajuurista, eikä ole säilöntäongelmia. Kellarissakin on tilaa jollekin muulle. Punajuurien kasvattaminen on aikaisemmin onnistunut aivan ongelmitta tavallisessa kasvimaamullassa, mutta ilmeisesti laatikkopuutarhan multa oli sille vähemmän sopivaa. Viimevuotisetkin punajuuret olisivat saaneet siveän vanhanpiian punastelemaan, mutta näistä ei ole iloa juuri kenellekään. Ehkä teen pienen purkin etikkapunajuuria.

Laatikkopuutarhaan jäi vielä porkkana ja lehtikaali odottamaan sadonkorjuuta.. 


Lauantaina laatikkopuutarhassa näkymät olivat vielä kesäiset, vaikkakin jo paras aika on jo kauan sitten mennyt ohi.



Tänään tiistaina näkymät olivat vallan erilaiset. 


Ensimmäinen kesä laatikkopuutarhurina alkaa olla takanapäin. Pian on aika muistella kesää ja kerätä yhteen kokemukset laatikkopuutarhasta.


keskiviikko 17. syyskuuta 2014

Ruususen jakkara

Vaahteran lehdellä elellään vanhaa arvostaen. Se onkin tämän paikan elinehto, sillä kaikki täällä on vanhaa, asukkaita ja kissaa myöten. Joskus nuoria piipahtaa, mutta sitten taas siirtyvät omiin ympyröihinsä. Kalustuskin on vanhaa, joku uudempaa  ja joku vanhempaa.

Vanhaa arvostaen tein kirpparilöydön, joka on mielestäni aika hauska. Ei silti, että nyt olisin sellaista juuri ehdottomasti tarvinnut, vaan ihastuin siihen niin kovin, että ostin pois. Koska auto oli menossa, kuskasin löydön pyörällä, joka sekin on jo antiikkia. Hyvin kuljetus onnistui, onneksi matka olikin lyhyt.


Ruususen jakkarassa onkin oikein sirot jalat ja kevytkin se oli. Mutta sen sisällä on hauska yllätys, joka tekee sen erityisen kiinnostavaksi. 


Jakkaran sisällä on lokerikko, joka voidaan nostaa pois, ja sen alla on vielä koko jakkaran kokoinen iso n. 10 cm korkea osasto.


Päällyskangas kaipaa uudistusta, mutta näin alkuun vanhakin kangas kelpaa ihan hyvin.


Vanha herra testasi jakkaran ja havaitsi sen oikein hyväksi päiväunipaikaksi, varsinkin, kuin aurinko lämmitti ihanasti ikkunan läpi.


Nyt vain pitäisi päättää, mitä jakkaran sisälle laitetaan. Olisiko se hyvä paikka sukkapuikoille ja virkkuukoukuille vai kenties kitaratarvikkeille ja sun muulle sellaiselle.

Nyt tarvittaisiin hyviä ehdotuksia. 



sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Mustikkahullun tunnustuksia

Tätä aihetta olen koettanut vältellä blogissani, joskus vain hieman vinkannut, mutta viikonlopun marjaretki ei anna mielenrauhaa.

Olen lähtöisin marjahullusta perheestä. Kun olin lapsi, elo-ja syyskuun lauantait käytettiin marjanpoimintaan. Toki muinakin päivinä varmaan marjassa käytiin, mutta itse olin mukana vain lauantaisin, koska olin koulussa. Mustikoita kerättiin ämpäritolkulla. Eihän lapsi sellaista voi ymmärtää. Jokaisella sisarellani oli oma marjaämpäri, johon piti kerätä omat marjat. Riemu oli suuri, kun sai ämpärin pohjan peittoon. Yleensä sen enempää marjoja ei sitten jaksanutkaan kerätä, vaan sitten iski laiskamato. Paha laiskamato. Ehkei lapselta odotettukaan enempää, mutta sana laiskamato toi syyllisyyttä ja teki olon ikäväksi, eikä metsässä leikkiminenkään ollut enää mukavaa, kun oli tullut laiskamato. Leikkimiseen oli tullut synkeä sivumaku. Varsinkin silloin, kun isosisko keräsi enemmän marjoja ja oli tunnollisempi.

Puolukoita perheessäni kerättiin mustikoita enemmän. Lauantain marjamatkat suuntautuivat suurille saloille, josta löytyi paljon poimimattomia marikoita. Kerran menimme jalkapatikassa syvälle metsään, jossa oli suuria ojia. Lapset eivät päässeet omin avuin ojan yli, mutta aikuisten avustuksella se onnistui. Minut onnistuttiin heittämään keskelle ojaa, niin että vaatteet kastuivat. Eihän sitä hyvää marjapaikkaa toki lapsen märkien vaatteitten takia jätetty poimimatta, vaan sain lainata tätini villatakkia marjanpoiminnan ajaksi.

Koska olin kiltti tyttö, kuljin vanhempieni mukana marjamatkoilla, vaikka se ei olisi mitenkään kiinnostanut. Siihen aikaan ei vielä vanhemmille urputettu, vaan mentiin, kun käskettiin.

Edelleenkin vanhempani keräävät marjoja todella paljon. Onneksi he vielä ovat siinä kunnossa, että jaksavat ja haluavat harrastaa marjamatkoja.

Jollakin lailla marjastus on vain tarttunut ja imeytynyt minuun. Kun lapset olivat pieniä, oma marjanpoiminta oli vähäisempää. Kävin metsässä, kun pääsin, jos en päässyt, niin sitten oli niin. Syötiin se mitä saatiin ja hyvä niin. Tietenkin äiti ja isä antoivat poimimiaan marjoja, niin paljon kuin halusin. Toki halusin omiakin lapsia ottaa mukaan marjaretkille. Kun esikoinen oli yhden vuoden ikäinen, istutin hänet mustikkapuskaan siksi aikaa, että saan itse hetken kerättyä. Pyöräilimme pian kotiin metsäpolkua pitkin ja ajoin kyyn yli. Silloin ajattelin, että en taida lasta enää laittaa maahan istumaan, kun käärme voi olla hyvinkin samassa puskassa.

Mitä vanhemmaksi tulen ja enemmän jää aikaa omille asioille, sitä hullummaksi tulen marjojen kanssa. Toki asiaan vaikuttaa myös tietoisuus marjojen määrästä metsässä. Jos marjoja on vähän, ei silloin kuume nouse niin korkeaksi.

Lauantai oli mustikkahullun unelmapäivä. Tai ehkä marjahulluuden huipentuma. Läksin marjaan tuttuun metsään, jossa en kuitenkaan ollut tänä kesänä käynyt. Metsä on sen verran kauempana, että sinne ei tule töitten jälkeen lähdettyä. Tarkoituksenani oli kerätä puolukoita ja tatteja, joita tiesin siellä kasvavan. En päässyt kauaksikaan, tiestä, kun retkisuunnitelmiin tuli muutos, sillä varvikosta löytyi sellainen määrä mustikoita, että huonompaa olisi heikottanut. Kukaan ei ollut käynyt siellä poimimassa.

Mustikat olivat peukalonpään kokoisia ja ne erottuivat selvästi, koska lehdet olivat osittain jo karisseet.

Jos haluat mennä samaan paikkaan poimimaan, niin voin neuvoa sinut sinne. Ensin mennään polkua pitkin pyörällä. Pyörän ympärillä on jo aika paljon marjoja, sekä mustikoita, että puolukoita. Etenkin, kun kurjet kronkkuvat yläpuolella ja ottavat ilmaa siipiensä alle ja joutsenten siipien läiskytys vettä vasten kuuluu selvästi. Olet juuri oikeassa paikassa.


Marjapäivän kruunasi mummolan puutarhan tyrnit.


Marjapäivän saalis oli ennätyksellinen. 


Perkaaminen oli tietenkin oma hommansa, kun mustikat ja puolukat piti erotella.
Onneksi imuriin yhdistettävä puhdistussuppilo imi suurimman osan roskista.


Peratut marjat pääsivät vintin portaikkoon odottamaan jatkokäsittelyä.


Tämä päivä sujuikin sitten mukavasti: Mustikoista tuli mehua ja piirakkaa. Osa puolukoista lähti takaisin poimintamaisemiin ja osa pakastimeen. Tyrnit pakkasin pieniin annospusseihin vitamiinipommeiksi.

Lopuksi palkinto uurastajalle. Nam.



perjantai 12. syyskuuta 2014

Syysillan kuulumiset

Syksyä kohden puutarhainnostus hiipuu. Kasvit saavat olla omissa oloissaan. Kitkemiset jäävät tekemättä ja kukkapenkistä pilkistävä pelto-ohdake saa joka päivä odottaa huomista, jolloin otan puutarhakäsineet ja nyhdän sen pois. Kastelu unohtuu. Vaikka porraspielen kukat selvästi kaipaavat vettä, ne saavat selviytyä itsekseen. Kasvihuoneessa vain pyörähdetään hakemassa punastuneet tomaatit käyttöön. Keväällä innolla suunnitellut projektit hyllytetään odottamaan ensi kevään kiihkeää puutarhahuumaa. Arki kuljettaa ja pimenevät illat houkuttelevat sisälle.

Puutarhatapahtumien kirjaaminen blogiin tuntuu nykyään hieman typerältä. Ketähän mahtaa kiinnostaa, jos tomaatit ovat kypsyneet tai omenat poimitaan talteen. Niin taitaa olla kaikissa muissakin  pihoissa ja puutarhoissa. Kiireisinä iltoina ei ole aikaa kuljeskella kameran kanssa ja napsia kuvia. Tai jos niitä tulee otettua, suurin osa on jotenkin epäonnistuneita. Ainakaan mitään lavastuksia ja puutarhan sisustuksia ei tätä nykyä ehdi tekemään millään. Olisihan se tosi hienoa tuunata puutarhaa lyhdyin ja kukkasin ja kuvata taiteelliset otokset. Niinpä, mutta töitten jälkeen ehtii ja jaksaa vain ne pakolliset kotihommat, jos niitäkään.

Säitä ei kuitenkaan kannata moittia. Tällaiset syyskuun päivät ovat ihania. Lämpimät illat houkuttelevat käpsethimään pihalla odottelemassa lepakon näyttäytymistä kuistin edustalla. Useina iltoina se on kiertänyt lipputangon ja sen vieressä olevan männyn ympäri, vaihtanut välillä suuntaansa ja sitten kadonnut. Ilta illan jälkeen se lentää lentonsa aikaisemmin ja aikaisemmin, juuri illan pimetessä. Lepakko on mainio otus. Sen lento on aivan äänetöntä. ja hieman holtitonta. En tiedä missä lepakko asustaa. Toivottavasti ei ainakaan talon vuorilaudoituksen sisäpuolella.

Päivien lämpö on saanut tomaatit kypsymään kasvihuoneessa. Se onkin hyvä, niin sisälle kypsymään tuotavia vihreitä raakileita ei näytä jäävän paljoakaan.


Tämä kuva on otettu alkuviikolla, ja nyt suurin osa näistä oli jo kokonaan punastunut. Illan tomaattisaalis näyttikin tällaiselta.


Laatikkopuutarhan kaalit ovat vielä reheviä. Oikean puoleinen kaali ei ole vielä osoittanut olevansa parsa- eikä kukkakaali. Ehtiiköhän näyttääkään todellista luonnettaan.

Kasvihuoneesta otin pois viimeisen kurkun. Kasvusto onkin jo surkeaa ja rupsahtanutta.


Loppukesällä joutuneet kurkut olivat tosi piikkisiä. En oikein ymmärrä, miten onnistun kasvattamaan noin piikkisiä kurkkuja. Onneksi ne voi kuoria ja maku on kuitenkin hyvä.


Omenatkin olemme jo keränneet suurimmaksi osaksi talteen. Niitä on täälläkin ihan riittävästi. Harakatkin ovat nauttineet omenasadosta ja nokkineet maahan pudonneita sekä vielä puussa olevia omenoita. Mutta onneksi jättäneet suurimman osan rauhaan. Viime syksynä, kun sato oli pienempi, harakat ehtivät hakata melkein kaikki omenat.


Punakaneli on lempiomenoitani.


Toivottavasti saamme ne säilymään syöntiä varten,.

Maahan pudonneitten ja nokittujen omenoiden näky on surkea. Kaikkea ei voi millään ehtiä poimia ajoissa. 


Harakat saavat nyt keskittyä pudokkaisiin ja jättää puussa olevat omenat rauhaan. Kunhan hyvät omenat on poimittu, haravoin maassa olevat nokitut omenat lannoitteeksi kasvimaalle. 

Kylmä yö on tulossa, jokohan revontulet ovat ilmestyneet taivaalle. Pian lähden tarkistamaan, näkyykö niitä. Kynttilät valaisevat kasvihuonetta ja kurpitsat nukkuvat harson alla, muista ei ole enää niin väliä.



tiistai 9. syyskuuta 2014

Sipulisauna

Sipulin kuivatus taitaa olla pitkäkestoisin sadonkorjuuprojekti. Sipulin nostossa on ihan omat niksinsä, että ne varmasti säilyisivät mahdollisimman hyvin. Yleensä selviän omilla sipuleilla kevättalveen, mutta aina niistä saa selvitellä pehmenneitä pois. En tiedä mikä keino olisi paras sipuleiden kuivattamiseksi, mutta tässä kerron hieman omista kokemuksistani.

Vanhalla kansalla lienee sipulinnostoonkin omat sääntönsä, mutta itse otin sipulit maasta, kun niiden varret olivat kääntyneet maata vasten. Silloin oli elokuun 15. päivä. (kamera ei unohda) Sipuleita tuli ihan mukavasti, niinpä ne piti kuvan ottamisen jälkeen jakaa kolmeen laatikkoon, että ilma kiertäisi paremmin sipulien välissä.


Osa oli ihan mukavan kokoisiakin. Onneksi kaikki eivät kuitenkaan olleet suuria, sillä eihän sitä joka ruokaan suurinta sipulia laiteta.


Nostin sipulit kuivumaan vielä maalausta odottavan liiterin seinustalle. Kahdessa laatikossa on tavallista keltasipulia ja yhdessä punasipulia.


Kun sipulien naatit olivat ulkoilmassa hieman kuoleutuneet, niin sen jälkeen ne pääsivät tutustumaan saunan lämpöön. Saunassa sipulit oleilivat parisen viikkoa. Saunassa oli arvatenkin melko vahva sipulin tuoksu. Aluksi se oli voimakkaampi, mutta sipulien kuivuessa tuoksukin hälveni.
. Saunomisen ajaksi ne tietenkin nostettiin pois, mutta siellä ne kuivahtivat ja sen jälkeen niistä voinkin irroitella kuivettuneet naatit pois. 



Naattien poistamisen jälkeen sipulisauna jatkui vielä viikon verran


Sunnuntaina päätin, että sipulien saunotus saa riittää ja puhdistin ne vielä kertaalleen ja laitoin ne vanhoihin emalivateihin odottamaan käyttöä.





Siinäpä on sipulia talveksi. Toivottavasti säilyvät ja riittävät mahdollisimman pitkälle.




sunnuntai 7. syyskuuta 2014

Metsäretkellä

Tänään on ollut loistosää. Aamusella herättyä paistoi jo aurinko. Aamupäivän taivas oli aivan pilvetön ja iltapäivälläkin vain muutama poutapilvi purjehti auringon editse. Nyt illalla lähes täysikuu mollottaa kirkkaalta taivaalta. Lämpötila on ollut liki 20 astetta. Aivan mahtava syyskuun alku.

Kauniin sään innostamina teimme metsäretken Törmäjärvelle, jonne on n. puolen tunnin automatka kotoamme. Järven ympäri kiertää luontopolku opastauluineen. Reitin pituus on noin 4 kilometriä, eli juuri sopiva lenkki sunnuntairetkeilyyn.

Parkkipaikan vieressä oli portti luonotpolulle. Opastaulu oli kuitenkin kärsinyt aikain saatossa, joten emme aivan päässeet selvyyteen, kuinka reitti etenee metsässä.


Metsässä seurasimme puihin maalattuja valkoisia täpliä. Maasto vaihteli mäntymetsästä suohon. 


Polku kulki ikivanhan myllynpaikan vierestä. Oikeastaan koko järvi on olemassa myllyn ansiosta. Aikoinaan suolampi on pengerretty ja padottu ja vesi on johdettu pyörittämään myllyä. Nyt myllystä on jäljellä ainoastaan muutama seinämä, joiden varaan on rakennettu laavu. Puro kuitenkin solisi myllynpaikan vieressä, mutta sen vesi haisi pahalle, mädälle, liettyneelle suolle. Keväällä puro on varmaan komea näky, kun lumien sulamisvedet ryöppyävät alas notkelmaan.


Törmäjärvellä on myös uimapaikka. Tällä kertaa se jäi testaamatta. Vesi oli mustaa ja mutaista, eikä houkutellut ollenkaan uimaan, mutta auringossa vesi kuitenkin kimmelsi ihanan sinisenä. 


Syksyn merkit näkyivät jo selvästi. Kellastuneita lehtiä oli varissut polulle ja veteen. Polun varrella kasvoi kaikenlaisia sieniä. Laavulla jututimme sienien poimijaa, joka opasti haperoiden tunnistamiseen, mutta en kuitenkaan rohjennut niitä poimia, sillä naisen esittelemä seitikki oli liki saman näköinen, kuin hapero. 








Niemen laavulla oli muitakin retkeilijöitä, jotka olivat jo sytyttäneet nuotion, joten siinä pysähdyimme juomaan kahvit termospullosta. Nuotion savussa kahvi maistuu aivan erilaiselle. Kuksakin antaa oman makunsa.


Matkan varrella oli erilaisia siltoja ja pitkospuita.




Partiomajakin oli polun varrella. Se olikin komealla paikalla.


Marjat jäivät tällä kertaa metsään. Suuhun poimittiin mustikoita ja puolukoita. Marjaretket tehdään sitten erikseen. Nyt oli aika nauttia luonnosta ja ihanasta syksystä, tietenkin silmät etsivät myös tatteja, mutta niitä ei tässä maastossa juurikaan ollut. Ihana virkistävä retki jonka jälkeen jälleen  kerran totesimme, että pitäisi käydä enemmän luontoretkillä. Ainakin keväällä palataan tänne kuuntelemaan lintujen laulua ja purojen solinaa.