Sisällä on aivan yhtä pimeää ja vielä vähemmän kiinnostavia asioita. Joulua ei vielä huvita ruveta fiilistelemään. Tänään kampaamotuolissa istuessani kyllä kuulin jo tiernatyttöjen laulavan. Ensimmäinen ajatus sävelten kajahtaessa oli: Onko pakko jo nyt aloittaa. Joulu tulee ajallaan, mutta haluan kuitenkin vielä odottaa, ennen kuin aloitan jouluvalmistelut ja tunnelmoinnin. Kynttiloitä kyllä olen jo polttanut ja vähän valojakin ripustellut, mutta ei niistä sen enempää.
Siispä katse menneeseen kesään. Juhannuksen tienoilla kävimme pitkällä automatkalla isännän kanssa. Siitä olenkin hieman kertonut täällä (klik); mutta matkan kohokohta onkin jäänyt kesän kiireissä kertomatta.
Tanska on ihana lomakohde. Olemme käyneet siellä aikaisemminkin lomailemassa. Kumpuilevat pellot ja kauniit maalaistalot pihoineen, pienet idylliset kaupungit, hauskan näköiset kirkot, hiekkaiset meren rannat sekä lyijykynän tuoksuiset pyökkimetsät sopivat meikäläisen lomamaisemiksi. Tanskaan suuntasimme ilman suurempia etukäteissuunnitelmia. Ajelimme suurten siltojen yli ja päädyimme Mon saarelle. Samalla tutkailimme matkan varrelta löytynyttä leirintäalueopaslehtistä. Aikaisemmalta matkalta muistiin oli jäänyt, että klint on kalkkikivikallio. Eräs leirintäalue mainosti olevansa Mons Klintin lähellä, joten uteliaisuuttamme suuntasimme siihen suuntaan. No, leirintäalue ei kyllä ollut kovin kehuttava, mutta sopi meidän matkabudjettiimme enemmän kuin loistavasti. Suomalaisilla pankkikorteilla ei siellä tehnyt mitään. Mökkimajoituksen maksaminen onnistui ainoastaan Tanskan kruunuilla. Pankkiautomaattia etsiskellessä ilta kuluikin mukavasti. Tuolloin Suomessa vallinnut kylmyys oli valunut Tanskaan asti ja kylmässä kesäillassa kiertelimme lähikaupunkia rahan toivossa. Lopulta saimmekin rahaa seinästä ja mökin maksettua.
Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Mons Klintiä. Ainoastaan matkaesitteiden pieni kuva antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Kapea tie puikkelehti peltojen reunoja ja pienien metsiköitten läpi nousten koko ajan ylös päin. Mons Klintin luona on myös opastuskeskus, jonka pihaan auton voi jättää ja sitten lähdimme katselemaan miltä maisema näytti. Aluksi löysimme portaat, jotka johtivat meren rantaan, lähdimme kulkemaan niitä alas.
Portaitten puolessa välissä saattoi jo nähdä, millaiseen paikkaan olimme saapuneet.
Valtavat kalkkikiviseinämät kohosivat merestä suoraan ylöspäin.
Rannassa oli myös irrallisia kalkkikiven palasia, ne olivat kuin liitua. Musta raita rannassa on varmaan merilevän jäänteitä. Sen tuoksu ei oikein hivellyt hajuaistia, joten en tullut menneeksi aivan vesirajaan asti.
Klintin päällä kasvaa tiheä metsikkö. Se varjostaa maapohjaa niin, ettei siellä juurikaan ole aluskasvillisuutta. Alkukesästä voi kuitenkin vielä nähdä, että sini- ja valkovuokkoa siellä on kukkinut runsain määrin.
Klintin päältä näki paikan, johon olimme portaita pitkin laskeutuneet. Alakuvassa sama paikka zoomattuna.
Jälkikäteen saimme tietää, että portaita oli 994 askelmaa. Tarvittiin vahva sydän ja hyvä kunto, että portaat selvitti kunnialla. Matkan varrella näkyi monenlaisia puuskuttajia. Nähtävyys kiinnosti sekä nuoria, että vanhoja. Joittenkin täytyi levähtää pitkiäkin aikoja, että pystyivät jatkamaan portaiden
kapuamista.
Tämä kuva on otettu portaiden juuresta siihen suuntaan, josta äskeiset kuvat oli otettu.
Jyrkänteen reunalle ei ollut mitään asiaa. Rinteet saattavat romahtaa aivan itsestään etenkin silloin, kun kallioiden halkeamiin jäätynyt vesi sulaa ja irrottaa kallion osia.
Matkallamme näimme monia muitakin mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Kuitenkin molemmat pidimme eniten tästä vaikuttavasta luonnonihmeestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiva, kun vierailit blogissa. Iloitsen kaikista asiallisista kommenteista.