Mietteitä kultasateen juurella

Puutarha- ja blogi-innostus ovat olleet kadoksissa koko kevään. Missä lienevät? Osin tietenkin syynä ovat kevään kehnot säät, jotka eivät houkutelleet juuri ollenkaan pihatöihin. Kaikki kylvöt myöhästyivät ja vasta kesäkuun alussa sain tehtyä vähäiset hyötykasvien kylvöt . Kesäkukat jäivät likipitäen kylvämättä, vaikka olin suunnitellut hienoja Suomi100-kylvöjä. No odottakoon siemenpussit ensi kevääseen, jospa sitten...

Laatikkopuutarhassa on havaittavissa jo pientä kasvua, mutta lämpöä edelleen odottelen, että kasvu rehevöityisi ja satoa voisi saadakin. Eilen vielä tein täydennyskylvöjä ja laitoin kyssäkaalin ja retiisin siemeniä aukkopaikkoihin.

Puutarhainnostusta kävin herättelemässä tuolla naapurimaan puolella. Siellä kultasadepuut ja -pensaat kukkivat juuri parhaillaan. Ihastelin näitä meillä menestymättömiä pensaita oikein urakalla.

Samoin myös alppiruusut kukkivat siellä. Niitä voi kyllä täälläkin jossakin pihassa nähdä, mutta ei tämmöisiä jättiläisiä, kuten Sandhamnissa Tukholman saaristossa, josta myös kultasateen kuva on.

Samoin ihastelin myös punaisena kukkivia hevoskastanjoita, jotka vielä kukkivat valkoisten jo lakastuttua. Suuret tammet ja vaahterat lumosivat minut ikiaikaisne runkoineen.

Kotiin palattua haikailin omallekin pihalle tuommoista kukkaloistoa. Olisipa komeaa tähystellä alppiruusunkukkia linssin läpi ja makoilla pihanurmella kultasateen alla piilossa. Hevoskastanjakin olisi mukava saada kasvamaan ja kukkimaan tuoksuvin valkoisin kukin. Huoh.

Vaan mitä pihalta löytyikään, kun tarkastelin sitä. Ihanat lilat syreenit, niin runsaasti kukkivat ja helppohoitoiset.

Syreenin värikin on melkein sama, kuin kuvan alppiruusussa ja miten helppohoitoinen se onkaan. Harmi vain, että nuo syreenit ovat vähän piilossa saunan takana, eikä kukat oikein näy pihaan. Ehkä niitä täytyisi saada muutama myös pihan puolelle aurinkoiselle paikalle.

Pihlajien kukinta oli myös komeimmillaan kotiinpaluun aikaan. Niiden makea tuoksu leijui pihalla ja tänä vuonna kukinta oli ennätysrunsasta. Miksi ihmeessä haikailen kaikkia huonosti talvehtivia puita ja pensaita, joiden hoito on hankalaa ja ne vaativat jos minkäkinlaista talvisuojaa. Suomalainen pihlaja on kaunis ympäri vuoden. Alkukesästä siinä on kauniit valkoiset kukat ja loppukesästä punertuvat marjat ovat kuin uudet kukat. Joskus marjat säilyvät talveen asti, mutta usein ne häviävät jo rastaiden ahnaisiin nokkiin. Pihallamme kasvaa todella paljon erikokoisia pihlajia. En taida enää haikailla hevoskastanjan perään vaan nautin ihaista, kotimaisista pihlajista. Kultasateen alle päästäkseni minun pitää matkustella hieman useammin, ehkä siskokin ilahtuisi, jos kävisin useammin kultasateita katselemassa.

Juhannuksen jälkeinen kukkapenkki näyttää hyvin keväiseltä. Tulppaanit ja esikot sekä lemmikit kukkivat edelleen, ehkä jo hieman väsähtäneinä. Pian on akileijojen vuoro. Taidan jatkossa tyytyä näihin helppoihin vanhoihin perennoihin ja kasveihin. ehkä sormustinkukat ja kaunopunahatut saavat jäädä jatkossa kylvämättä. Päivänkakkara ja vuohenkello taitavat olla varmimmat kukat perennapenkkiin.

Tukholman saaristo on ihana luontomatkailukohde. Sandhamnista löytyy upeita hiekkarantoja ja kauniita silokallioita, pieni saaristolaiskylä ihastuttavine pikkutaloineen. Sinne pääsee kätevästi pienillä yhteysaluksilla, joita lähtee mm Stavsnäsin satamasta. Suosittelen,  jos perinteinen Tuhkolman tallaamminen ei kiinnosta.

Ohtakarin jäävuoret

Tämän kevättalven erikoisin ja harvinaisin luonnonnähtävyys on ollut Lohtajan Ohtakarissa. meren rannalla. Edellisellä viikolla puhaltanut myrskytuuli oli kasannut jäitä matalikoille ja saarien vierustoille. Mekin käväisimme niitä ihmettelemässä, sääkin oli mitä hienoin talvisää. Mereltä puhalsi tosin hyytävä viima, mutta aurinko paistoi kirkkaasti.

Röykkiöt kiinnostivat muitakin ja etenkin lapset kiipeilivät yli 10 metriä korkeiden jäävuorien päällä.

Pääsiäiseen kuului kyllä paljon muutakin, mutta siihen ehtii palata sitten myöhemminkin. Nyt suunta uuteen. Iloa viikkoosi!

Kestohangilla

Pieni piipahdus pois kotimaisemista piristää. Niinpä viikonloppuna teimme lyhyen vierailun lapsuuden maisemissa ja vanhempiani tervehtimässä. Viime viikon suojasäät olivat sielläkin vaihtuneet pakkasiin ja viimaan, mutta onneksi aurinko paistoi miltei koko ajan kirkkaalta taivaalta. Sään vaihtuminen suojasäästä pakkaseksi tietää kevättalven hauskinta aikaa: kestohankia. Tai oikeamminkin hangenkeliä. Hanget olivat jäätyneet niin, että aivan joka paikassa lumen päällä voi kulkea uppoamatta.

Viikonlopun aikana teimme todella pitkiä kävelyretkiä jäällä.

Kiersimme lahtia, niemiä, saaria ja luotoja. Jalkaisin pääsimme paikkoihin, joihin veneellä pääseminen olisi hankalaa.

Retken aikana silmiimme osui useamman norpan joukko. Lähdimme kulkemaan niitä kohti ja huomasimme molemmat aivan selvästi, kuinka reunimmainen norppa liikkui jäällä. Kummasti kuitenkin muut pysyivät paikoillaan ja pääsimmekin norppien lähelle, niin että voimme todeta ne kaikki jäästä esiin pilkottaviksi kiviksi.

Norpan jäljillä kuitenkin taisimme liikkua. En ole koskaan nähnyt norppaa,enkä oikein tiedä sen elämäntavoista, mutta luulen, että löysimme norpan pesän. Molemmissa kuvassa olevissa koloissa oli avannot veteen. Tosin ne olivat jäätyneet umpeen. Toivottavasti norpan pesintä on tänä talvena onnistunut, vaikka lumitilanne ei ehkä olekaan ollut kaikkein suotuisin.

Tällaisia umpeen jäätyneitä avantoja löysimme useita. Mahtavatko olla norpan hengitysavantoja. Pilkkiavantoja nämä eivät olleet, sillä niiden luokse ei vienyt askelia. Avanto oli n.0,5m halkaisijaltaan.

Jäällä kävelyssä on tietenkin oma jännityksensä. Sunnuntaisella lenkillä jää paukkui ja rutisi melkoisesti. Yksi humahdus kävi aivan allamme. Railoja syntyi jäähän, mutta onneksi jää oli vielä vahvaa.

Kevään merkit olivat pakkasesta ja viimasta huolimatta näkyvillä.

Ihanat pajunkissat, ihanat kestohanget, niin parasta talvessa.

Frozen -jäätaidetta

Viikonloppua vietimme jäätävissä tunnelmissa Saimaan rannalla. Onneksi vain järvi oli jäätävä. Sisätiloissa saimme nauttia vielä hetkisen jouluisesta tunnelmasta. Lauhat säät olivat viivästyttäneet vesistön jäätymistä aivan viime päiviin ja hieman arkaillen kävimme lenkillä jään päällä. Varmuuden vuoksi kuljimme rantoja pitkin ja samalla saimme ihastella luonnon jäätaidetta. Kuvat eivät valitettavasti tee oikeutta jäämuodostelmien kauneudelle.

Jäätaidetta kannattaa tehdä itsekin. Pakkasten saavuttua olen jo tehnyt muutaman jäälyhdyn ja tein myös jäätaulun, johon asettelin pakastimeen toissa syksynä jemmattuja pihlajanmarjoja sekä männynhavuja. Jäätaulun laitoin köynnösruusun tuen päälle. Se oli harmiksen hieman liian pieni, mutta käyhän se noinkin. 

Odotettu talvi saapuikin varmoin ottein. Pakkasen on luvattu kiristyvän täällä -30 asteeseen. Saapa nähdä, miten kasvit selviävät kylmästä ilman lumipeitettä. 

Aurinkoenergiaa

Tänä kesänä auringon palvonta on jäänyt hyvin vähäiseksi. Pari rantaretkeä loman aikana tehtiin paksuissa tuultapitävissä vaatteissa ja nekin hyvin pikaisesti. Onneksi elokuu on ollut aurinkoinen ja lämmin ja nyt alkaa pikku hiljaa tulla se tunne, että onhan meillä ollut ihana, aurinkoinen, lämmin kesä. Kaikki kesä- ja heinäkuun kylmät tuulet ja sateet tuntuvat olevan kaukana vai oliko niitä ollenkaan. Pian voidaankin sitten ruveta odottelemaan syksyä, kun saimme oikean kesän vielä loppuhuipennukseksi.

Tänään töitten jälkeen olin suunnitellut mehustavani mustaherukoita, mutta suunnitelmat muuttuivat ja lähdimme pikavisiitille hiekkasärkille nauttimaan kesän viimeisistä lämpöisistä ja aurinkoisista hetkistä. Pikaeväät pakkasimme mukaan rannalla syötäväksi.

Meren rannalla auringon paiste ei kuitenkaan tuntunut niin lämpimältä, kuin sisämaassa, koska siellä tuntui aavistus tuulesta. Auringon hehkua ei kuitenkaan pieni tuuli heikentänyt. Ihana aurinko! 

Uimapuku unohtui kotiin, mutta rannalla kävely oli sekin rentouttavaa ja virkistävää.

Me saimme energiaa auringosta ja merestä, mutta joltakin voimat olivat ehtyneet niiden äärellä. 

Jospa tänään hankittua aurinkoenergiaa riittäisi myös syksyn ja talven pimeimpiin hetkiin. Ainakin valokuvia katselemalla voi palauttaa mieliin kesän valon ja lämmön.

Kerran kesällä

Mitä kirjoittaisin marraskuun pimeydessä? Ulkona on aina pimeää, eikä siellä ole mitään kuvattavaakaan.
Sisällä on aivan yhtä pimeää ja vielä vähemmän kiinnostavia asioita. Joulua ei vielä huvita ruveta fiilistelemään. Tänään kampaamotuolissa istuessani kyllä kuulin jo tiernatyttöjen laulavan. Ensimmäinen ajatus sävelten kajahtaessa oli: Onko pakko jo nyt aloittaa. Joulu tulee ajallaan, mutta haluan kuitenkin vielä odottaa, ennen kuin aloitan jouluvalmistelut ja tunnelmoinnin. Kynttiloitä kyllä olen jo polttanut ja vähän valojakin ripustellut, mutta ei niistä sen enempää.

Siispä katse menneeseen kesään. Juhannuksen tienoilla kävimme pitkällä automatkalla isännän kanssa. Siitä olenkin hieman kertonut täällä (klik); mutta matkan kohokohta onkin jäänyt kesän kiireissä kertomatta.

Tanska on ihana lomakohde. Olemme käyneet siellä aikaisemminkin lomailemassa. Kumpuilevat pellot ja kauniit maalaistalot pihoineen, pienet idylliset kaupungit, hauskan näköiset kirkot, hiekkaiset meren rannat sekä lyijykynän tuoksuiset pyökkimetsät sopivat meikäläisen lomamaisemiksi. Tanskaan suuntasimme ilman suurempia etukäteissuunnitelmia. Ajelimme suurten siltojen yli ja päädyimme Mon saarelle. Samalla tutkailimme matkan varrelta löytynyttä leirintäalueopaslehtistä. Aikaisemmalta matkalta muistiin oli jäänyt, että klint on kalkkikivikallio. Eräs leirintäalue mainosti olevansa Mons Klintin lähellä, joten uteliaisuuttamme suuntasimme siihen suuntaan. No, leirintäalue ei kyllä ollut kovin kehuttava, mutta sopi meidän matkabudjettiimme enemmän kuin loistavasti. Suomalaisilla pankkikorteilla ei siellä tehnyt mitään. Mökkimajoituksen maksaminen onnistui ainoastaan Tanskan kruunuilla. Pankkiautomaattia etsiskellessä ilta kuluikin mukavasti. Tuolloin Suomessa vallinnut kylmyys oli valunut Tanskaan asti ja kylmässä kesäillassa kiertelimme lähikaupunkia rahan toivossa. Lopulta saimmekin rahaa seinästä ja mökin maksettua.

Seuraavana aamuna suuntasimme kohti Mons Klintiä. Ainoastaan matkaesitteiden pieni kuva antoi osviittaa siitä, mitä tuleman pitää. Kapea tie puikkelehti peltojen reunoja ja pienien metsiköitten läpi nousten koko ajan ylös päin. Mons Klintin luona on myös opastuskeskus, jonka pihaan auton voi jättää ja sitten lähdimme katselemaan miltä maisema näytti. Aluksi löysimme portaat, jotka johtivat meren rantaan, lähdimme kulkemaan niitä alas.

Portaitten puolessa välissä saattoi jo nähdä, millaiseen paikkaan olimme saapuneet.

Valtavat kalkkikiviseinämät kohosivat merestä suoraan ylöspäin.

Rannassa oli myös irrallisia kalkkikiven palasia, ne olivat kuin liitua. Musta raita rannassa on varmaan merilevän jäänteitä. Sen tuoksu ei oikein hivellyt hajuaistia, joten en tullut menneeksi aivan vesirajaan asti.

Klintin päällä kasvaa tiheä metsikkö. Se varjostaa maapohjaa niin, ettei siellä juurikaan ole aluskasvillisuutta. Alkukesästä voi kuitenkin vielä nähdä, että sini- ja valkovuokkoa siellä on kukkinut runsain määrin. 

Klintin päältä näki paikan, johon olimme portaita pitkin laskeutuneet. Alakuvassa sama paikka zoomattuna.

Jälkikäteen saimme tietää, että portaita oli 994 askelmaa. Tarvittiin vahva sydän ja hyvä kunto, että portaat selvitti kunnialla. Matkan varrella näkyi monenlaisia puuskuttajia. Nähtävyys kiinnosti sekä nuoria, että vanhoja. Joittenkin täytyi levähtää pitkiäkin aikoja, että pystyivät jatkamaan portaiden 

kapuamista.

Tämä kuva on otettu portaiden juuresta siihen suuntaan, josta äskeiset kuvat oli otettu.

Jyrkänteen reunalle ei ollut mitään asiaa. Rinteet saattavat romahtaa aivan itsestään etenkin silloin, kun kallioiden halkeamiin jäätynyt vesi sulaa ja irrottaa kallion osia. 

Matkallamme näimme monia muitakin mielenkiintoisia nähtävyyksiä. Kuitenkin molemmat pidimme eniten tästä vaikuttavasta luonnonihmeestä. 

Maalainen kaupungissa

Kesän viimeinen lomamatka suuntautui rakkaaseen pääkaupunkiimme. Viivähdimme siellä jälkikasvua tervehtimässä. Helsingissä on aina hauska käydä. Joskus reissut keskittyvät pelkästään sukulointiin, mutta tällä kertaa ehdimme kierrellä ja katsella. Häpeäkseni täytyy tunnustaa, että nyt tuli käytyä ensi kertaa sekä Ateneumin taidemuseossa, että Suomenlinnassa. Olen jotenkin onnistunut jättämään ne väliin erinäisillä käynitkerroilla noilla tienoilla. Nyt Ateneumissa oli Tove Janssonin 100-vuotis näyttely, joten vannoutuneen muumifanin oli se nähtävä. Näyttelyhän on auki enää tämän viikon, joten sinne aikovien täytyy jo kiirehtiä.

Suomenlinnan käyntiä olemme suunnitelleet varmaan 20 vuotta, mutta aina se on vain siirtynyt. Suomen muissa linnoissa Hämeen linnaa lukuun ottamatta olenkin ehtinyt käydä, joissakin useammankin kerran. Myös erilaiset rauniolinnat, kuten Kajaanin linna, Korsholman linna, sekä muinainen jätinkirkko Kastellin linna Pattijoella on tullut koluttua. Nyt oli siis Suomenlinnan vuoro, joten tuli sekin aukko sivistyksessä tukittua.

Lauttamatka Kauppatorin rannasta sujui lautan kannella maisemia katsellen. Ilta oli melko viileä ja jo matkalla huomasin, että käsineet olisi olleet tarpeen. Pilvien rakoilusta huolimatta aurinko ei suostunut näyttäytymään, mutta onneksi ei satanutkaan.

Suomenlinnan historia on jo melkeinpä jäänyt unholaan ja muureilla kierrellessä muistin sopukoista alkoi löytyä jotain, mutta perustiedot tarkistettiin vasta pois lähtiessä lautalta löydetystä esitteestä.

Usein käykin niin, että vasta käynitkohteessa ollessa, sen historia alkaa kiinnostaa todella, vaikka siihen olisikin järkevää perehtyä etukäteen.

Syksyn merkit näkyvät jo Etelä-Suomessakin. Ruoho on kulottunut ja maaston vihreys vähitellen häviää. Rakennukset ovat kuin maahisten tai muiden örkkien asumuksia ruohokattoineen. 

Kylmissä käytävissä kierrellessä ajattelin, kuinkahan kylmää tunneleissa on talvella, kun tuulee ja merestä nousee kostea ilma ja pärskeet. Pakkasella kosteat käytävät ovat todennäköisesti olleet kierällä jäällä. 

Kierroksen loppupuolella saavuimme linnanpihalle, jossa oli Suomenlinnan perustajan hautamuistomerkki. 

Olen aina kuvitellut Suomenlinnaa pienemmäksi, mutta vasta siellä käydessäni tajusin sen laajuuden. 

Toivottavasti onnistumme käymään siellä uudelleen, mutta onhan tuolla pääkaupungissa muutakin nähtävää. 

Kotona odottaa syksyn sadonkorjuutyöt sekä laatikkopuutarhan laajennus ja muut mukavat siihen liittyvät suunnitelmat. Saas nähdä, mitä ehditään ja jaksetaa.