Mustikkahullun tunnustuksia

Tätä aihetta olen koettanut vältellä blogissani, joskus vain hieman vinkannut, mutta viikonlopun marjaretki ei anna mielenrauhaa.

Olen lähtöisin marjahullusta perheestä. Kun olin lapsi, elo-ja syyskuun lauantait käytettiin marjanpoimintaan. Toki muinakin päivinä varmaan marjassa käytiin, mutta itse olin mukana vain lauantaisin, koska olin koulussa. Mustikoita kerättiin ämpäritolkulla. Eihän lapsi sellaista voi ymmärtää. Jokaisella sisarellani oli oma marjaämpäri, johon piti kerätä omat marjat. Riemu oli suuri, kun sai ämpärin pohjan peittoon. Yleensä sen enempää marjoja ei sitten jaksanutkaan kerätä, vaan sitten iski laiskamato. Paha laiskamato. Ehkei lapselta odotettukaan enempää, mutta sana laiskamato toi syyllisyyttä ja teki olon ikäväksi, eikä metsässä leikkiminenkään ollut enää mukavaa, kun oli tullut laiskamato. Leikkimiseen oli tullut synkeä sivumaku. Varsinkin silloin, kun isosisko keräsi enemmän marjoja ja oli tunnollisempi.

Puolukoita perheessäni kerättiin mustikoita enemmän. Lauantain marjamatkat suuntautuivat suurille saloille, josta löytyi paljon poimimattomia marikoita. Kerran menimme jalkapatikassa syvälle metsään, jossa oli suuria ojia. Lapset eivät päässeet omin avuin ojan yli, mutta aikuisten avustuksella se onnistui. Minut onnistuttiin heittämään keskelle ojaa, niin että vaatteet kastuivat. Eihän sitä hyvää marjapaikkaa toki lapsen märkien vaatteitten takia jätetty poimimatta, vaan sain lainata tätini villatakkia marjanpoiminnan ajaksi.

Koska olin kiltti tyttö, kuljin vanhempieni mukana marjamatkoilla, vaikka se ei olisi mitenkään kiinnostanut. Siihen aikaan ei vielä vanhemmille urputettu, vaan mentiin, kun käskettiin.

Edelleenkin vanhempani keräävät marjoja todella paljon. Onneksi he vielä ovat siinä kunnossa, että jaksavat ja haluavat harrastaa marjamatkoja.

Jollakin lailla marjastus on vain tarttunut ja imeytynyt minuun. Kun lapset olivat pieniä, oma marjanpoiminta oli vähäisempää. Kävin metsässä, kun pääsin, jos en päässyt, niin sitten oli niin. Syötiin se mitä saatiin ja hyvä niin. Tietenkin äiti ja isä antoivat poimimiaan marjoja, niin paljon kuin halusin. Toki halusin omiakin lapsia ottaa mukaan marjaretkille. Kun esikoinen oli yhden vuoden ikäinen, istutin hänet mustikkapuskaan siksi aikaa, että saan itse hetken kerättyä. Pyöräilimme pian kotiin metsäpolkua pitkin ja ajoin kyyn yli. Silloin ajattelin, että en taida lasta enää laittaa maahan istumaan, kun käärme voi olla hyvinkin samassa puskassa.

Mitä vanhemmaksi tulen ja enemmän jää aikaa omille asioille, sitä hullummaksi tulen marjojen kanssa. Toki asiaan vaikuttaa myös tietoisuus marjojen määrästä metsässä. Jos marjoja on vähän, ei silloin kuume nouse niin korkeaksi.

Lauantai oli mustikkahullun unelmapäivä. Tai ehkä marjahulluuden huipentuma. Läksin marjaan tuttuun metsään, jossa en kuitenkaan ollut tänä kesänä käynyt. Metsä on sen verran kauempana, että sinne ei tule töitten jälkeen lähdettyä. Tarkoituksenani oli kerätä puolukoita ja tatteja, joita tiesin siellä kasvavan. En päässyt kauaksikaan, tiestä, kun retkisuunnitelmiin tuli muutos, sillä varvikosta löytyi sellainen määrä mustikoita, että huonompaa olisi heikottanut. Kukaan ei ollut käynyt siellä poimimassa.

Mustikat olivat peukalonpään kokoisia ja ne erottuivat selvästi, koska lehdet olivat osittain jo karisseet.

Jos haluat mennä samaan paikkaan poimimaan, niin voin neuvoa sinut sinne. Ensin mennään polkua pitkin pyörällä. Pyörän ympärillä on jo aika paljon marjoja, sekä mustikoita, että puolukoita. Etenkin, kun kurjet kronkkuvat yläpuolella ja ottavat ilmaa siipiensä alle ja joutsenten siipien läiskytys vettä vasten kuuluu selvästi. Olet juuri oikeassa paikassa.

Marjapäivän kruunasi mummolan puutarhan tyrnit.

Marjapäivän saalis oli ennätyksellinen. 

Perkaaminen oli tietenkin oma hommansa, kun mustikat ja puolukat piti erotella.

Onneksi imuriin yhdistettävä puhdistussuppilo imi suurimman osan roskista.

Peratut marjat pääsivät vintin portaikkoon odottamaan jatkokäsittelyä.

Tämä päivä sujuikin sitten mukavasti: Mustikoista tuli mehua ja piirakkaa. Osa puolukoista lähti takaisin poimintamaisemiin ja osa pakastimeen. Tyrnit pakkasin pieniin annospusseihin vitamiinipommeiksi.

Lopuksi palkinto uurastajalle. Nam.