Vaahteran lehdellä

Vaahtera on ollut minulle aina rakas puu. Siinä on jotain hienompaa, kuin koivussa, lepässä, pajussa tai pihlajassa. Vaikka vaahteraa kasvaakin jossakin päin Suomea metsässä yleisesti, niin minulle se on  jalopuu, pihan kruunu.

Lapsuuteni kotipihalla kasvoi pieni vaahterantaimi. Varmaan kasvupaikassa oli jokin vika, sillä se pysyi aina muistini mukaan polvenkorkuisena, vaikka muuten olosuhteet olivat kasvulle suosiolliset.
Ehkä himoitsimme kauniin ja erikoisen muotoisia lehtiä leikkiimme, sillä muistan, kun äiti vannotti meitä ettemme vain ottaisi taimesta yhtään lehteä, ettei se  kuolisi. Se vaahtera on kyllä myöhemmnin kasvanut, mutta myös kovissa talvipakkaisissa paleltunut ja haarautunut melko alhaalta.

Ensimmäiseen omaan puutarhaani istutin myös vaahteran. Ostin taimen syksyllä ja kaivoimme n. 1,5 metrin mittaiselle taimelle kuopan hiekkaiseen pihamaahan. Vaahterantaimella ei ollut onnea. Ensimmäisenä talvena se paleltui puoleen väliin saakka. Keväällä lehdet puhkesivat vain rungon alaosan silmuihin. Mutta se jatkoi kasvuaan paleltumasta huolimatta. Samana kesänä huomasin sen lehdellä perhosen toukan. Suurena luonnonystävänä jätin tietenkin toukan rauhaan. Muutaman päivän kuluttua koko vaahtera oli lehdetön, sillä toukka oli rouskutellut kaikki lehdet kitaansa. Sen jälkeen olin vähemmän luontoystävällinen...(toukkaparka, olisi ollut mukava nähdä millainen perhonen siitä olisikaan tullut.) Vaahtera kuitenkin sinnitteli ja seuraavana keväänä se teki uusia vesoja juuresta. Kuivassa hiekkamaassa se kasvoi kituliaasti. Muutaman vuoden kuluttua siirsimme sen rehevämmälle paikalle, jossa se kasvoikin joutuisasti.

Nykyisellä pihallamme on viisi vaahteraa. Kaikki ovat vielä kasvunsa alkuvaiheessa. Näin syksyllä vaahteroista on kovasti puuhaa. Lehdet karisevat myöhään. Haravointia riittää lumentuloon asti. Keltaiset lehdet ovat kuin kultaisia tähtiä, jotka loistavat vielä illan hämärtyessä.Tänään keräilin noita tähtiä muiden haravoitavien lehtien joukkoon. Ilta olikin aivan ihana. Pakkanen hiipi jo varhain puutarhaan ja auringon laskiessa kuura alkoi tiivistyä ruohikkoon. Kuuraiset heinät ja lehdet kahisivat saappaita vasten, kun kuljetin lehtiä marjapensaiden juurille kottikärryillä. Pimenevässä illassa kuului myös lintujen yöääniä. Sellaisia, joita ei valoisaan aikaan kuulekaan. Lintujen tunnistaminen ei hämärässä onnistunut vaan äänien lähde jäi arvoitukseksi. Auringon viimeiset säteet kultasivat keltaiset vaahteranlehdet. Ihana hetki kultaisessa lehtisateessa.

Vaahteran lehdellä voi olla ihan pieni ja lentää tuulissa, mutta myös laskeutua maahan,  muuttua osaksi sitä raviten  ja antaen kasvulle uutta voimaa.