Ei kai vielä ole syksy

Säät ovat muuttuneet syksyisiksi. Yölläkin on ollut todella kylmää, yhtenä yönä valvoin tunnin hypäten katsomaan lämpömittarista tuleeko halla. Niinkuin minun valvomiseni olisi sitä jotenkin estänyt. No, onneksi halla ei tullut, mutta ei se kaukanakaan ollut.

Puimurit ovat saapuneet lähipelloille ja iltaisin kuuluu kuivaamon tasainen hurina. Nämä loppukesän äänet ovat tuttuja jo lapsuudesta.

Koska asumme aivan kaupungin keskustassa, tämä näkymä on melko harvinainen. Koskaan ei tiedä, milloin on viimeinen syksy, että viljaa puidaan näillä pelloilla. Siksi haluan laittaa nämä omalta pihaltamme otetut kuvat muistojen joukkoon. 

Lähin ohrapelto on parinkymmenen metrin päästä pihastamme, kävin siellä ottamassa muutaman valokuvan.

Syksyn saapumiseen liittyy rauhoittuminen. Enää ei tarvitse elää kesän jokaista hetkeä täysillä ahmien. Kuumien säiden loputtua ulkona jaksaa myös puuhailla jotain muutakin, kuin ruohonleikkuuta ja kastelua.

Mieli muuttuu levolliseksi, kun syksy saapuu. Nyt on lupa vain olla, kuunnella sateen ropinaa, istua takkatulen ääressä villasukat jalassa. Kuitenkin jokainen lämpimämpi päivä ilahduttaa ja muistuttaa kesästä kutsuen ulos nauttimaan kalpenevan auringon säteistä.

Vaikka mieli kuinka jo tietää, että syksy on pian käsillä, ajatukset haikailevat kuitenkin kesään. Onneksi takana on pitkä ja aurinkoinen heinäkuu ja elokuun alku, jolloin lämpöä ja aurinkoa riitti. Kesästä jää sellainen tunne, että on ollut oikea kesä. Sateisina kesinä sellainen tunne jää kokonaan puuttumaan. 

Pihlajanmarjoja on tänä syksynä tosi paljon. Rastaat näyttävät jo tietävän, että marjat ovat pian syötävillä, koska pyrähtävät suurina parvina oksistosta pihalla liikuttaessa. 

Tulevat päivät näyttävät sateisilta. Ehkä seuraavan postauksen aihe löytyykin sisältä talosta.

Saapa nähdä. Kuunnellaan kuitenkin sateen ropinaa ja rauhoitutaan.