Syksyillan kaihoa

Pihallamme on toista kymmentä erikokoista pihlajaa. Suurimmalla osalla oksat notkuvat marjojen painosta. Marjat ovat punastuneet elokuun aikana, mutta vielä rastasparvet eivät ole ahmineet niitä nokkiinsa, vaikkakin suurena laumana lentelevät kierrellen pihaamme ja viivähtävät koivujen latvustoissa. Iltaisin rastaat kerääntyvät peltojen yli kulkeville sähkölangoille nukkumaan.

Punaiset pihlajanmarjat ovat kuin pihlajan toinen kukinta. Siinä on jotain erityistä tenhoa. Punaiset marjat vielä vihreää lehvistöä vasten ovat todella kauniita.

Harmi, että pihlajanmarjoja ei voi oikein hyödyntää. Hyytelötkin jäisivät syömättä, niin en siihenkään hommaan halua ruveta. Pihlajanmarjoista täytyy nauttia vain silmillään ja toivoa, että nautintoa riittäisi pitkään ja rastaat jättäisivät jotain myös tilhillekin, jotka saapuvat maisemiin vasta, kun lehdet ovat varisseet.

Pihlajanmarjat ovat myös merkki talvesta. Toisten mielestä runsas phlajanmarjasato kertoo paljosta lumesta, kun taas toisten mielestä pihlaja ei kanna kahta taakkaa, jolloin runsaan marjasyksyn jälkeen tulisi vähäluminen talvi. Saapa nähdä, kumpi ennuste pitää paikkaansa. Varma merkki talvesta punaiset pihlajanmarjat kuitenkin ovat. Kaihoisin mielin jätän kesälle hyvästit ja alan valmistautua syksyyn ja tuulessa lentäviin lehtiin sekä ikkunaan ropisevaan sateeseen ja pimeisiin iltoihin.

Syysillan kaihoa voi lisätä kuuntelemalla haikeaa venäläistä laulua Uralin pihlajista